Jari Järvelän Veden paino, ensimmäinen Yrjö Pihlava -kirja oli melkoinen pommi, yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut: Ilmestyskirja. Nytin kaltainen jokimatka Pimeyden sydämeen (jonne Kansallismaisman Kongokin jälkikäteen helposti assosioituu). Lapsisotilaiden mielentilan ja etenkin toiminnan kuvaus kauhistutti ja kuvotti, tarinan kokonaiskuvio ja kertojaääni hykerryttivät.

Niinpä jatko-osa, Pieni taivas ei voinutkaan olla muuta kuin pieni pettymys. Nuoresta Yrjö Pihlavasta oli sukeutunut entistäkin putkinäköisempi ja raivostuttavampi besserwisser, mistä kyllä irtosi huumoria, ja Järvelä valotti edelleen Suomen historian pimeitä puolia kohtuullisen rehevällä tavalla, mutta jotenkin tarina ei noussut teemojen tasalle. Pieni taivas oli kuin vanhan ajan poikakirja: villin lännen tarina, jonka eräät juonenkäänteet olivat kuin Carl Barksilta. Siis no, eihän siinäkään mitään vikaa ole, viihdyin lukiessani hyvin, parhaat kohdat olivat hyvinkin jännittäviä, ja niin edelleen. Veden painon jälkeen odotushorisontti vain oli tolkuttoman korkealla.

Olihan Kansallismaisemakin pakko lukea. Odotukset eivät tällä kertaa olleet ylimaallisia, joten hyvä vaikutelma kirjasta tuli. Yrjö Pihlava seikkailee jälleen rahan perässä, mutta tällä kertaa hänen motiivinaan ei ole henkilökohtainen rikastuminen vaan huoli lähimmäisestä: tytär on kuolemansairas eivätkä hoitokulut ole ihan käden ulottuvilla.

Makslahden vapaakauppa-aluetta on vaikea olla rinnastamatta joihinkin kehitysmaiden erikoistalousalueisiin, joilla halpaa työvoimaa voi hyödyntää kutakuinkin vastuuta kantamatta. Myös Pihlavaa viedään kuin vierasta sikaa: työ tuhoaa terveyttä ja pomojen lupaukset paremmista työtehtävistä ja palkan maksusta ovat jokseenkin katteettomia. Pieni sairas tyttö pitää kuitenkin miehen liikkeellä, kunnes hänestä lopulta sukeutuu ihan oikea sankari.

Luullakseni lainaan nyt jotakuta muuta, ehkä takakansitekstiä tai kriitikkoa: Järvelä maalailee lukijalleen kuvia Suomen historian siitä puolesta, josta paraatipuheet eivät kerro. Ja vaikka kertomuksen teemat ovat jokseenkin ajankohtaisia ja rinnastukset nykyaikaan luontevia, jäävät juuri historialliset paljastukset koko trilogian väkevimmäksi jälkikuvaksi.

Ruumiillisesti brutaalista kehitysmaasta on ollut kovin lyhyt matka paperittomaan [sic!] toimistoon.