En jostain syystä ole koskaan ollut erityinen sirkuksen ystävä, mikä saattaa osittain selittyä joillain lapsuudenkokemuksilla.
Kun 70-luvulla olin pieni poika, ja Sirkus Finlandia saapui Orimattilaan, herätti vierailu luonnollisesti kylän lapsissa suurta mielenkiintoa. Sirkuksen pystyttämistä ja arkea käytiin kavereiden kanssa ihmettelemässä. Jotkut saivat vapaalippuja illan näytökseen, kun onnistuivat olemaan avuksi.
Sitten siellä oli sellainen sirkustyttö, jonkin verran itseäni vanhempi, varmaan ainakin kymmenenvuotias, tummatukkainen ja ehkä hivenen tummaihoinenkin. Tuollaiset piirteet eivät koskaan olleet eduksi 70-luvun Orimattilassa; kylillä kun saattoi saada vielä 90-luvun alussakin turpiinsa pelkästään sillä perusteella, ettei ollut orimattilalainen, ja ekalta luokalta muistan mustalaistytön, josta kaikki vouhkasivat: "Sillä on kirppuja! Se on likainen!" mutta jonka mustalaisuutta sen paremmin kuin kiusaamisen rasistista asetelmaa en vielä silloin hahmottanut.
No, kylän pikkuraggarit tietenkin kiusasivat sirkusprinsessaa, seisoskelivat lähistöllä ja huutelivat rumia tämän tehdessä töitään. Jatkoivat huutelemistaan, vaikka tämä oli jo pitkän aikaa tehnyt työtään itkien. Minä en osannut muuta kuin sisäisesti myötäelää.
Tuo muisto on ensimmäinen, se vakavammin kielteinen sirkusassosiaationi. Toinen on se, että illan näytös silloin lapsena osoittautui pettymykseksi. Siellähän tehtiin juuri niitä temppuja, joita osasin odottaa: oli taikuri, tulennielijä, jonglööri, luultavasti veitsenheittäjä. Mikään ei varsinaisesti yllättänyt, kaikki oli kirjoista ja televisiosta tuttua ja aivan erityisesti pellet eivät olleet hauskoja.
Vajaat kolme vuosikymmentä myöhemmin menin kuitenkin uudestaan sirkukseen. Miksi? Ensinnäkin tyttäreni on parhaassa akrobaatti-iässä ja toisekseen sain kuulla Circus Kniestä suosituksia useilta toisistaan riippumattomilta tahoilta.
Circus Knien esitykset painottuvat akrobatiaan ja eläinnumeroihin, ja on mukana tietenkin myös veitsenheittäjä, joka - kuten tyttäreni illalla äidilleen raportoi - "yritti heittää terävillä veitsillä yhtä naista muttei osunut." Kyseinen veitsenheittäjä hallitsi myös jalkajousella ampumisen ja ampui sveitsiläiskansalliseen tyyliin omenan avustajansa päälaelta. Näin kirjallisesti raportoituna kyseinen numero kuulostaa lattealta ja tylsältä - onhan noita telkkarissa ja etenkin leffassa nähty - mutta jotenkin näkemäni sai minut hieman jännittämään. Temppu kun oli totta ja turvamarginaali vain muutaman sentin mittainen. Loppujen lopuksi äijän täytyi olla todella taitava, työparin luottamuksen vielä valtavampi. Tähän ikään mennessä olen jo tottunut odottamaan sitä, että jokin menee aina pieleen. Ainakin jokin voi aina mennä pieleen.
Yhteiskunnallinen kysymys kuuluu lapsen suusta: "Miksi tuolla tädillä on vain pikkuhousut jalassa?"
Vastaus jäi ääneen lausumatta: Koska sedät tykkäävät.
Erinäiset akrobaatit saivat minut todella ihastumaan. Virtaviivaiset kauniit trikoopukuiset vartalot kieppuivat ilmojen halki hämmästyttävissä kaarissa, korkealla, kuolemaa uhmaten, ja äkkiä hahmotin, missä muualla olen ihaillut samaa - tismalleen samaa - estetiikkaa: amerikkalaisissa supersankarisarjakuvissa! Tuo eroksen ja thanatoksen henkeäsalpaava yhteislento... hämmästyttävää! Sunnuntaikiipeilijänä osasin arvostaa näkemääni: se ei ollut käsittämättömän taitavaa. Päin vastoin käsitin hyvin, miten käsittämättömän taitavaa ja ennen kaikkea pelotonta kaikki oli.
Hetken verran harkitsin karkaavani sirkuksen kanssa, mutta realiteetit voittivat. En ole seikkailijaluonne, en äärimmäisyysihminen, minun pitäisi karata vain mielikuvituksessani. Tästä varsin perinteisestä asetelmasta sain jälleen novelli-idean. Koko shown ajan oli katseeni etsinyt virheitä, ja niitä olin myös löytänyt. Jossain vaiheessa silmäni tarkentuivat maneesin takalaitaan, valokeilojen ulkopuolelle, henkilöön, josta en ole vielä koskaan lukenut. Seuraavan novellini päähenkilöön. Vai saisikohan aiheesta aikaiseksi kokonaisen romaanin?
Kommentit