Parin päivän takainen aihe jäi vähän päälle. Päästän ajatuksen poukkoilemaan.


Eräs yleinen tapa, jolla kirjallisuus lähestyy dokumentin ja fiktion rajaa ovat omaelämäkerralliset romaanit. Jo muunkinlaiset romaanit saattavat herättää lukijoissa närkästystä, kun kirjailija ja kertoja (tai jopa kirjailija ja kirjan henkilö) sekoitetaan keskenään, joten ei ole ihme, että sellaiset teokset kuin Hotakaisen Klassikko tai Guilloun Pahuus ovat kuohuttaneet yleisöä kohtuuttoman paljon.

Tai no, ehkä tuossa Guilloun tapauksessa suuttumus on aika ymmärrettävää. Kirjailija kun itse väittää teostaan kohtuullisen todenmukaiseksi kuvaukseksi kotioloistaan ja koulu"kavereistaan", ja teksti on tylyä kuin viisaudenhampaiden poistaminen. Pahuuden liepeillä käyty riitely johtaa sivullisenkin helposti kaikenlaisiin spekulaatioihin siitä, mitä todella on tapahtunut, mitkä ovat kirjailijan motiivit ja millaista etiikka. Lienee kuitenkin parasta, jos jätän kyseisen kalaballiikin käsittelyn tähän - turha minun on käsiäni jätesankoon työntää. Suosittelen kuitenkin tuon sinänsä erinomaisen teoksen lukemista. Fiktiona.

Hotakaisen Klassikon taannoin aiheuttamia ulkokirjallisia spekulaatioita sen sijaan pidän lähinnä huvittavina. Nuoren kirjailijan päiväkirjat ovat parodisuudessaan ja fiktiivisyydessään niin ilmeisiä, ettei niiden tarjoamiin paljastuksiin voi millään suhtautua kuin tosiseikkoihin. Tai siis voi, kyllähän se nähtiin, muttei ei pitäisi.

Toden näköinen fiktio näyttää usein myyvän ja herättävän keskustelua enemmän kuin aito tietokirjallisuus tai fiktion näköinen fiktio. Aivan kuin ihmiset suorastaan pitäisivät huijatuksi tulemisesta ja jopa - kuten tuossa Hotakaisen tapauksessa - huijaisivat itseään tahallaan.

Miksi näin?

Onko kyseessä samanlainen nautinto, kuin minkä itse sain esimerkiksi Foucaultin heiluria tai joitakin Borgesin esseitä lukiessani: on yksinkertaisesti ilahduttavaa tulla hämmennetyksi? Vai mehukkaat juorutko ne vain vetävät ihmisiä puoleensa?

Pelkään, että jälkimmäinen selitys on todistusvoimaisempi. Mutta tuosta Borgesista täytyy mainita: olin pitkään kahden vaiheilla sen suhteen, miten jotain John Wilkinsin analyyttistä kieltä tulisi lukea. Kyseisessä esseessä esitetetty ajatus analyyttisestä, koko maailman luokittelevasta kielestä, jonka sanojen äänteet selittäisivät niiden merkitykset, tuntui kovin absurdilta ja humoristiselta, puhumattakaan samaisessa esseessä lainatusta kiinalaisesta ensyklopediasta. Oli vaikea uskoa, että tarina Wilkinsin maailmankielestä olisi totta. Kun vielä pari vuotta sitten jäi Borgesin kirjoitus ainoaksi Wilkins-viitteeksi, jonka onnistuin tavoittamaan, olin vahvasti kallellani fiktio-tulkinnan suuntaan.

Kun tänään googlasin asiaa uudelleen, alkoi osumia tulla. Ilmeisesti Haarautuvien polkujen puutarhassa oleva lyhyt essee on sittenkin fiktion näköistä asiatekstiä.