Aloitamme Plainpalaisin hautausmaasta. Se on merkkihenkilöiden viimeinen leposija, hyvin hoidettu, haudat on aseteltu suorastaan hämmentävän väljästi. Sveitsissä ihmiset eivät ole tasa-arvoisia edes kuolemassa. Bongaamme edesmenneiden julkkisten kiviä: Borges, Piaget, Ludwig Hohl, Calvin...
Kaikki tiet vievät hautausmaalle, hautausmaalla olemme perusasioiden äärellä. Joskus angstisena nuorena miehenä halusin olla juuri niin kuin nämä ihmiset täällä: kun päälläni aikanaan olisi kivi, jotain muuta olisi jäänyt jäljelle, voisin kuoltuanikin puhutella ihmisiä ja tavallaan eläisin ikuissesti. Enää en ajattele samoin. Tärkeämpää on elää nyt, ikuisuuden näkökulma ei tunnu kiinnostavalta.
Sophie Dostojevskin hautaa lähestyessämme erinäiset palaset loksahtelevat paikoilleen. Hyödynnän puolentoista vuosisadan takaista surua inspiraation lähteenä; ideat, joista olin jo aiemmin suunnitellut kertomusta, löytävät muodon. Siitä tulee hieno novelli.
Lounaan syötyämme siirrymme luonnontieteelliseen museoon. Täytettyjä eläimiä ja kummallisia kiviä kaikkialta maailmasta. Kielimuurin vuoksi osa asetelmien selityksistä jää ymmärtämättä. Outouden tuntua: siperialainen vampyyrikauris, dinosaurusten luurankoja, kryptozoologisia kummajaisia, jättiläisvyötiäisen rekonstruktio, 13-kertaiseksi kasvatettu vampyyrilepakko, meteoriittirautaa... Viihdymme täällä pitkään, eikä yhtään ole tylsää.
Kommentit