Minua ovat aina erityisesti viehättäneet sellaiset teokset ja kertomukset, joita lukiessani alan hämmentyneenä miettiä, mikä on totta ja mikä ei: fiktio alkaa näyttää faktalta, kertoja kirjailijalta, epätodennäköinen luultavalta.

Tietenkin mainitunlaista sekoittumista tapahtuu aina kirjaa lukiessani, mutta yleensä vain eläytymisen tasolla: menen kirjan maailmaan. Näissä erityisen viehättävissä tapauksissa sen sijaan kirjan maailma tunkee omaani.

Esimerkki lienee paikallaan.

Eräs tuttavani oli joskus parisenkymmentä vuotta sitten juuri lukenut Umberto Econ Ruusun nimen ja kirjaa minulle kuvaillessaan piti kohtuullisen olennaisena sitä piirrettä, että kirjan kertomus oli jäljennetty jostain vanhasta käsikirjoituksesta. Kirjan esipuheessa puhuva, Econ nimettömäksi jättämä kertoja oli sekoittunut kirjailijan kanssa, ja fiktiivinen esipuhe oli näyttäytynyt hänelle faktana.

Itse en muistaakseni mennyt Ruusun nimen koukkuun mutta Foucaultin heiluriin lankesin.

Kiinnostuin opiskelijapoikien salaliittoteoriasta ja sen perusteista, kun huomasin, että kirja oli täynnä henkilötietoja ja tarkistettavissa olevaa historiaa. Luin Heiluria iltaisin tietosanakirjojen pino vierelläni ja tarkistin yksityiskohtia minkä kykenin. Tietenkin faktat olivan siinä määrin kohdallaan, kuin mitä ikinä kykenin selvittämään. Muistan, miten okkultistien salaliitto alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta, ja muistan, miten niskakarvani nousivat pystyyn, kun jälleen kerran jokin tosiasia täsmäsi. Kammotti. Vilkuilin olkani yli, vaikka tiesin lukevani pelkkää romaania. Se oli väkevä lukukokemus.

Ah, niitä aikoja!

Paljon on sivuja kääntynyt sen jälkeen, ja kun pari vuotta sitten luin saman kirjan uudelleen, huomasin olevani jo paljon paatuneempi ja analyyttisempi lukija. Oli suorastaan vaikea uskoa, että olin joskus suistunut sisään fiktiivisten höyrypäiden hullutteluun, johon jo kirjan kertojakin suhtautui kriittisesti etäännyttäen. Tämä kokemus auttaa minua joka tapauksessa ymmärtämään sitä, miten moni lukija on hämääntynyt jotain Da Vinci -koodia lukiessaan - luultavasti niin olisi käynyt itsellenikin, jos olisin tarttunut kirjaan nuorena ja kokemattomana.

Nuo nyt vain esimerkkeinä. Toden ja tarun rajapinta on mielenkiintoinen alue, jolla liikkuu moni teos. Fakta- ja fiktiopitoisuudet ja niiden ilmeisyys toki vaihtelevat.

Teoksessaan Fiktion mieli kirjallisuustieteilijä Dorrit Cohn pureutuu rajanvedon ongelmaan. Parin sadan sivun ajan hän yrittää selventää, missä raja seisoo, ja että raja on todella olemassa. Siis fiktion ja "referentiaalisen kirjoituksen" välinen raja. Minun nähdäkseni keskeisimmäksi eroksi kohosi se, että fiktio ei sitoudu tarkistettavissa olevin tosiasioihin.

Cohn käsittelee kirjoituksissaan useita fiktion ja referentiaalisen kerronnan rajalle asettuvia teoksia, esimerkiksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Freudin tapauskertomuksia, Mannin Kuolemaa Venetsiassa ja - mikä herätti erityisen kiinnostukseni - Hildesheimerin Marbotia (kirja, jota en ole lukenut, mutta jonka nyt ehdottomasti haluan lukea. Suomentakaa joku se!).

Hildesheimer on ensin kirjoittanut aidon elämäkerran Mozartista. Hieman myöhemmin hän on kirjoittanut samanlaisella kielellä, samanlaisella etäisyydellä, vastaavalla psykologisoivalla otteella varsin tiukasti historiaan kytkeytyvän elämäkerran romantiikan ajan maalarista, Marbotista. Kyseinen Sir Marbot vain sattuu - toisin kuin Mozart - olemaan täysin keksitty henkilö.

Cohnin mukaan Marbot on toistaiseksi ainoa referentiaalisen kirjoituksen tavoin kirjoitettu fiktiivinen elämäkerta. Itselleni kyllä heti juolahti mieleen Malcolm Bradburyn ratkiriemukas Mensonge. Erojakin näiden teosten välillä tuntuu toki olevan, mutta hiukan kyllä kiinnostaisi tietää... onko vastaavia lisää? Kirjallisuuden ulkopuolellahan erilaiset pseudodokumentit näyttävät olevan ihan normaalia tavaraa.