Luin hiljattain M.A. Nummisen kirjan Baarien mies. Siinä henkilö nimeltä Numminen kiertelee ympäri suomea ja käy keskiolutbaareissa juomassa keskiolutta. Numminen osoittaa laajaa kekseliäisyyttä mainitessaan syitä, miksi jälleen on juotava keskiolutta, ja kirjaa lukiessani itsenikin alkoi tehdä keskiolutta mieli. Pahoittelen yllä kirjoittamani tautofonisuutta, mutta jotenkin sellainen, vähän tauto-jonkinlainen tunnelma kirjassa oli.
    Keskiolutbaareista kirjoittaessaan Numminen sattui tekemään kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisen teoksen: monet paikat ja rakennukset ovat jo kadonneet, samoin kirjassa kuvattu aito keskiolutbaarien tunnelma. Näin minulle ainakin on kerrottu, itse en asiasta mitään tiedä.
    Kirja on joka tapauksessa kirjoitettu erilaisena, parempana aikana. Toista on viinankäyttö ja alkoholipolitiikka nykyään.

Baarien mies ei ole se syy, miksi nostan Nummisen kirjallisten esikuvieni joukkoon. Syy on se, että Numminen näyttää kirjoittavan ihan mitä haluaa. Hän ei ole juuttunut yhteen lajityyppiin, vaan vaeltelee reippaasti lastenlauluista Baarien mies tai Tango on intohimoni –tyyppisten kirjojen alueelle, sieltä filosofisiin oopperoihin, filosofisista oopperoista ties minne, ja yhdistelee jatkuvasti toisiinsa sellaisia elementtejä, joita muut eivät toisiinsa yhdistele.

Numminen ei asetu lokeroon, eivätkä asetu hänen yksittäiset teoksensakaan.


Kuva: Motopark, 1987