José Saramagon Kertomus sokeudesta assosioitui mielessäni kahteen vuonna 1947 julkaistuun teokseen. Kuin Albert Camus’n Rutossa epidemia näyttää, mistä ihmiset on tehty. Ja kuin Sartren Suljetuissa ovissa helvetti ovat toiset ihmiset. Suljetuissa ovissa helvetti muodostui siitä, etteivät yhteiseloon tuomitut ihmiset kyenneet sulkemaan silmiään, vaan olivat jatkuvina tarkkailijoina ja tarkkailtavina toisilleen. Kertomuksessa sokeudesta helvetti syntyy juuri päinvastaisesta: ihmiset eivät näe toisiaan.

Toisilleen näkymättömiksi muuttuneet hukkaavat myös nimensä ja menneisyytensä, ja sokeudessa vallitsee, paitsi yleinen kyvyttömyys normaaliin elämään, myös uusi moraali. Tai ehkä se onkin vanha moraali: sokeat joutuvat näkemään, millaisia ovat. Sokeus paljastaa, sokeus näyttää ihmiset aiempaa selväpiirteisemmin. Ehkä juuri siksi Saramagon sokeus ei ole pimeyttä vaan valkeutta – valoa olemiseemme.

Saramago kirjoittaa suoraan ja kaunistelematta. Uloa ja saastaa tursuileva mutta ihmisen arvokkuudesta muistuttava Kertomus sokeudesta lienee yksi mieleenpainuvimmista katastrofiromaaneista, mitä on kirjoitettu.

9789513109028.jpg