Viikko sitten äidyimme ihmettelemään sitä idän mystiikan vetovoimaa. Miksi henkisyyttä elämään etsitään niin kaukaa? Mitä sellaista on tiibetiläisillä luostareilla ja intialaisilla guruilla tarjottavanaan, mitä Suomesta ei löydy? Mistä johtuu etsintämatkojen yksisuuntaisuus? Tullaanko itämaisin menetelmin onnellisemmaksi kuin länsimaisin?



Kysymysrypäs on mielestäni kiinnostava. Tässä joitain vastausluonnostelmia. Kuulostaako mikään järkevältä?


1) Onnellisuuden etsimisen yksisuuntaisuus on lähinnä (alkujaan Tuomas Nevanlinnan) näköharha. Idästä tullaan, kun päästään. Tiibetistä, Kiinasta tai Intiasta ei kuka tahansa lähde länteen, kun taas Japanilaiset opiskelijat kyllä viettävät vuorokaudet ympäriinsä Kierkegaard-instituutissa.

Tähän näköharhaan voidaan, jos asia niin halutaan nähdä, kytkeä myös aineellisen vaurauden metsästys: onnensa (onnellisuuden!) etsijöitä kyllä tulee länteen, mutta heidät nähdään eri ilmiönä kuin aineettoman onnen hakijat. Onko erottelu perusteltu vai ei?


2) Pyhyyden kokemus vaikuttaa usein koostuvan kahdesta elementistä: Ihminen tuntee itsensä pieneksi, olevansa jonkin suuremman (luonnon, Jumalan, maailmankaikkeuden tms.) armoilla. Hän havaitsee, ettei hallitse tätä suurempaa, ja että tämä suurempi, pyhä, jää häneltä aina osin käsittämättömiin. Samalla hän kuitenkin kokee olevansa osa tuota suurempaa tai jonkinlaisessa yhteydessä tähän.

On helppo kuvitella (sekä omakohtaisen kokemuksen että toisten kuvausten perusteella), että hallitsemattomuuden ja käsittämättömyyden tunteelle ollaan avoimimpia silloin, kun ollaan tilanteessa, joka myös käytännössä on vieras ja hallitsematon.

Me tunnemme olohuoneemme, kotikaupunkimme ja järviluontomme hyvin. Tutussa maastossa liikkuessamme koemme hallitsevamme tilanteen ja tiedämme, miten asiat toimivat. Näin ei ole asiain laita, jos matkustamme Intiaan tai Tiibetiin. Kotiympäristöstämme irrotettuna – turistina – näemme todellisuuden sellaisena, kuin se perimmältään on: käsittämättömänä. Tästä johtuen mystiset kokemukset luonnistuvat helpommin toisella puolella maapalloa kuin omassa keittiössä. Matkustaminen siis on kuin onkin mystikolle tarpeen.


3) Protestanttisuus on unohtanut mystiikan. Kaukainen kirkkohistoria tuntee kaikenlaisia pylväspyhimyksiä ja muita erakkomunkkeja, mutta sinne historiaan ne ovat jääneet. Jos vertaamme luterilaista kirkkoamme vaikkapa kreikan ortodoksiseen kirkkoon, huomaamme heti, miten eri tavoin mystiikkaan suhtaudutaan: luterilaisen kirkon sisällä sitä ei ihmeemmin arvosteta eikä mystikkoperinnettä käytännössä ole edes olemassa.

”Metsä on kirkkoni” -tyyppistä ajattelua toki esiintyy, mutta sillä ei ole yleisesti tai näkyvällä tavalla ”virallisesti” hyväksyttyä asemaa.

(Lisäkysymys: paljonko kreikkalaisia hakeutuu zen-luostareihin meditoimaan, jos verrataan suomalaisiin?)


4) Sitten on tietenkin edelleen olemassa se Nevanlinnan hypoteesi, että protestanttisuus on omasta traditiosta irtaantumista...

5) ... ja se ajatus, että idällä on henkisissä asioissa enemmän annettavaa.

6) Ja oli vielä jotain muitakin ideoita, mutta nyt en jaksa muistaa, mitä.