No niin, palataanpa aiheeseen, siis hypoteesiin,  että kokeilevaa taidetta tehdään ensisijaisesti arvostuksen tavoitteluna.

Tulee pari vastaväitettä mieleen:

1) Luulen, että sitä arvostusta saa helpommallakin osakseen. Helpompi tapa hankkiutua alfa-uroksen asemaan on opiskella vaikkapa opettajaksi. Jos haluaa, voi vielä käydä kouluhallinnon kursseja ja hankkiutua rehtoriksi. Välineellisiin ammatteihin opiskelemiseen ympäristö kyllä kannustaa, mutta kokeelliseksi taiteilijaksi ryhtyessään saa varmasti vastustustakin osakseen: Millä sinä aiot itsesi elättää? Eikö yhtään hävetä, aikuinen ihminen vain pelleilee! Tekisit jotain hyödyllistä!

2) Voimme yrittää eläytyä taiteilijan mielenmaisemaan. Kuvitellaan, että hän on samanlainen ihminen kuin mekin. Kuvittele hypoteettinen tilanne: olet viemässä museoon näytille pesukoneellisen verta ja spermaa, pesuohjelmaksi laitat villapesun. Mitkä ovat todennäköisimmät motiivisi? Todennäköiseltä tuntuu, että taiteilija, joka tuonkin idean sai ja toteutti, aluksi naureskeli itsekseen: Ajatelkaas, jos joku tekisi näin! Täysin hullu idea! Sitten hän pysähtyi miettimään: voisiko ajatuksen oikeasti toteuttaa? No toki... Se oli rajojen rikkomista ja leikkiä, sellaisena merkittävä vapauden ilmaus.

Väitänkin, että taidetta tehdään ensisijaisesti siksi, että luominen on itsessään hienoa, hauskaa tai tyydyttävää.

Mutta kuten jo vastauksessani Terolle kirjoitin, ei leikkiminen yksinään kanna pitkälle. Tarvitaan muitakin motiiveja. Jos taide on ainoastaan itseisarvoista tekemistä, jää se merkitykseltään puutteelliseksi. Silloin puhutaan Pursiaisen kuvaamasta todellisuuskuplasta, jossa tehdyillä teoilla ei ole kuplan ulkopuolella enää mitään väliä. Kuka sellaista jaksaa ja kuinka pitkään?

Olennaista asiassa on – edelleen – leikin vapaus, säännöttömyys. Jos se jää vangiksi todellisuuskuplan sisään, ei se ole niin vapaata kuin silloin, kun se ulottuu ja vaikuttaa myös muuhun elämään ja yhteiskuntaan. Kuplaan suljettu leikki on leikkinäkin vajaata.


Summa summarum: Väittämässäni oli kyse ennemminkin painotuksesta kuin äärimmäisyydestä.

Osasinkohan ilmaista itseäni lainkaan ymmärrettävästi?
Pasi Jääskeläinen muuten toimii ensisijaisesti tyytymättömyydestä.