Ajatukseni pyörivät edelleen dadassa, surrealismissa ja situationismissa. Äkkisiltään yksi niitä ja kaikkea kokeellista taidetta yhdistävä – ja minua suuresti viehättävä – piirre näyttäisi olevan leikkisyys.

Kun kokeellinen kirjailija luo uudenlaista romaanin rakennetta, eikö kyseessä ole nimenomaan leikki? Mitäs tässä voisi tehdä toisin kuin miten tavallisesti tehdään? Eikö leikki ole juuri omaehtoista toisin-tekemistä?

Usein leikki nähdään ensisijaisesti lapsen tapana opetella elämään liittyviä taitoja. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse, ehkei edes olennaisesti. Kun lapsi on syövinään mutakakkua, ei hän opettele syömään. Kun lapsi leikkii olevansa vauva, ei hän kai(?) opiskele avuttomuutta. Väitän itse asiassa päinvastaista: opetteleminen ei ole leikkimistä vaan lähempänä työtä, kun taas leikki on itseisarvoisesti mielekästä tekemistä.

Suomen kielessä on olemassa erottelu leikin ja pelin välillä. Leikistä tarkaan asetetut säännöt puuttuvat, kun taas pelissä säännöt on säädetty ennalta. Tässä esimerkiksi Terho Pursiainen näyttää hieman harhautuneen: hän kirjoittaa peleistä leikkeinä. Todettakoon myös toinen ero: peli voi olla vakavaa, leikki ei ole sitä koskaan; vaikka toki leikkisä toiminta voi jossain vaiheessa muuttua vakavaksi ja siten menettää leikillisyytensä.

Leikin säännöttömyydestä vielä: Kun dadaistit ja surrealistit rikkoivat hilpeinä aiemmin asetettuja sääntöjä, olivat he aivan leikin ytimessä, kokeilemassa ja näkemässä toisin. Näillä liikkeillä oli myös tavoitteena kytkeä leikkinsä ympäröivään maailmaan. Tässäkin suhteessa leikkikäsitykseni eroaa Pursiaisen ajattelusta: leikki ei ole rajattu todellisuuskupla (peli) eikä se välttämättä perustu teeskentelemiseen tai näyttelemiseen. Leikki ei välttämättä tunnusta muita rajoja kuin tosissaan olemisen ja välineellisyyden henkiset autiomaat.

Leikkivä ihminen on hilpeästi vapaa, tosissaan olija on alistunut tai alistettu ulkoiselle päämäärälle.

Kun tähän päätteeksi kuuntelin Eeva Luotosen Viisasten kerhon
uusimman ohjelman, tuli mieleeni: voidaanko kulttuurimme lapsellistuminen nähdä surrealismin tavoitteiden toteutumisena?