Elokuvan juoni on lyhyesti tällainen: miestään pettänyt nainen katsoo televisiota ja reflektoi. Strange what love does. Hänen tarinanansa ei ole uusi eikä pelkästään omansa, vaan se on toistunut ja toistuu erilaisin variaatioin muiden ihmisten esittämänä. Kirottu tarina.

Vaan mikä on ensin, mikä jälkeen? Kun peilaamme itseämme kertomuksiin, joita kirjallisuus, elokuvat tai näyttelijöistä kertovat juorulehdet meille levittävät, onko niin, että projisoimme omaa elämäämme noihin muihin – kuvitteellisiin tai todellisiin – elämiin? Vai ovatko nuo tarinat niitä, joita me olemme ottaneet sisäämme ja alkaneet sitten toteuttaa? Molempia, tietenkin. Me kirjoitamme tarinoita ja tarinat kirjoittavat meitä. Samat kertomukset toistuvat ad infimum.


Mutta takaisin elokuvaan.

Ilmaisultaan Inland Empire on taattua Lynchiä. Ohjaajan tyyli on yksi helpoimmin tunnistettavimpia. Tuotemerkin tavoin kuvastossa esiintyvät punaiset verhot, kahvin laadusta puhuminen, vahvat lattian kuviot ja sen sellaiset. Ja ennen kaikkea tuo houreinen, painajaismainen tapa kertoa, joka tekee melkein kaikista Lynchin elokuvista poikkeuksellisen voimakkaita kokemuksia.

Sellaista tavanomaisen suoraviivaista ja järkevää kerrontaa on tästä elokuvasta turha lähteä hakemaan. Juttu etenee rinnastusten, peilikuva-asetelmien, assosiaatioiden ja kehämäisyyksien keinoin. Teemat ja aiheet ovat tärkeämpiä kuin juoni. Lynch liikkuu nyt paljon lähempänä runoa kuin proosaa.

Mutta täytyy tässä tehdä töitäkin, joten jääköön tällä kertaa tähän. Tykkäsin. Paljon.


Vilkaise myös Sutisen lastu aiheen tiimoilta.