Willy Kyrklundin pienoisromaani Solange käsittelee jossain määrin samoja teemoja kuin Sartre ja Camus kymmenen vuotta aiemmin. Paikoin ilmaisut ovat niin samankaltaisia, että teos näyttää tietoisen eksistentialistiselta kirjallisuudelta.

Teoksen keskushenkilö on nainen nimeltä Solange, sekä lähes yhtä keskeisenä hänen miehensä Hugo. He joutuvat kohtaamaan saman ongelman kuin Camus’n Onnellisen kuoleman Mersault: mitkä ovat vapauden ehdot? Onko toimeentulostaan kamppailevan ihmisen ylipäätään mahdollista olla vapaa? Vastakkain joutuvat unelmat ja betoninkova todellisuus. Elämä vastaan hengissäpysyminen.

”Elää, vaiko pysyä hengissä – elämä suo aina neuvottelumahdollisuuksia viime hetkeen asti, antautumisen ja vapaan poistumisen miellyttävillä joskaan ei kunniallisilla ehdoilla. Ihmisten ylivoimainen enemmistö valitsee niin muodoin hengissä pysymisen. Vain itsemurhaaja valitsee elämisen.” (Suom. Pertti Nieminen)

Hugon asenne on alistunut: hengissä pysytteleminen voi olla siedettävää. On vain nöyrryttävä, lakattava uneksimasta. Hänessä, kuten Solangessakin, vastakkaiset näkökulmat ottavat kipeästi yhteen, ja ajan mittaan myös Solange antaa banaliteeteille periksi, päivästä ja vuodesta toiseen, ja

”[...] tietää että joka hetki jotakin kuolee [...]”

Mutta mikä onkaan hänen lopullinen valintansa?

Kyrklund kirjoittaa suggestiivista, varsin seväsanaisesti puhuttelevaa tekstiä,niin että tuntuu. Kirja tulee lähelle, ja ainakin minä otin sen aika henkilökohtaisesti. Tää on just niin tätä. Elämä.